Moliere syntyi Ranskassa vuonna 1622. Hän kirjoitti näytelmiä sekä näytteli ja ohjasi niitä. Molieren oikea nimi on Jean-Baptiste Poquelin, mutta hän otti peitenimen Moliere kun aloitti näyttelemisen 1642. Moliere oli yksi klassismin ajan kuuluisimmista näytelmäkirjailijoista, ja hänet tunnetaan erityisesti koimedioistansa. Näytelmissään Moliere kuvasi usein ihmisen heikkouksia ja luonnetta. Moliere vaikutti merkittävästi teatteriin ja jotkut hänen näytelmistään ovat yhä suosittuja. Minä luin kaksi Molieren kirjaa, Ihmisvihaajan ja Luulosairaan.
Ihmisvihaaja on viisinäytöksinen huvinäytelmä, joka valmistui 1666. Päähenkilö on ihmisvihaaja, joka sanoo kaiken päin naamaa. Luulosairas valmistui 1673, ja se jäi Molieren viimeiseksi työksi. Hän sai sairaskohtauksen lavalla näytellessään Luulosairaan pääroolia ja kuoli pari tuntia myöhemmin. Molemmissa näytelmissä päähenkilön ja hänen luonteensa voi päätellä jo kirjan nimestä, niin kuin monissa muissakin Molieren teoksissa.
Luulosairas kertoo nimensä mukaan luulosairaasta Arganista. Beline on Arganin vaimo, ja Beralde on Arganin veli. Angelique ja Louison ovat Arganin tyttäriä, Angelique edellisestä avioliitosta ja Louison nykyisestä. Cleante on poika, joka on rakastunut Angeliqueen. Herra Diafoirus on lääkäri ja Thomas Diafoirus on hänen poikansa. Thomas on myös Angeiquen kosija ja Purgonin sisarenpoika. Purgon on Arganin lääkäri, Fleurant hänen apteekkarinsa. Toinette on palvelustyttö.
Argan on luulosairas, ja Purgon määrää hänelle kaikenlaisia lääkkeitä, vaikka tietää, ettei hän tarvitse niitä. Thomas on pyytänyt Angeliquen kättä ja Arganin mielestä hän on oikein hyvä mies tyttärellensä.
Angeliquella on kuitenkin toinenkin kosia, Cleante, josta Angelque tykkää. Argn ja hänen vaimosa ovat Thomasin kannalla. ja asiasta käydään paljon keskusteluja. Lopussa Argan tekeytyy kuolleeksi, että saisi tietää, mitä hänen rakkainsampa oikeasti ajattelevat hänestä. Hän saa selville, että hänen vaimonsa ei oikeasti välitä, vaan haluaa hänestä eroon, mutta hänen tyttärensä Angelique välittää hänestä oikeasti. Argan suostuu lopulta Angeliquen ja Cleanten avioliittoon, kunhan Cleante lukee itsensä lääkäriksi.
Myös ihmisvihaaja on nimetty päähenkilön mukaan. Päähenkilö on Alceste niminen mies, joka vihaa kaikkia muita paitsi itseään. Philinte on hänen hyväsudäminen ystävänsä, joka yrittää saada Alcesten käyttäytymään paremmin. Oronte on mielistelevä runoilija, joka yrittää päästä Alcesten suosioon. Celimene on kaunis ja nuori leski, josta kaikki miehet tykkäävät. Hän haukkuu selän takana tuttaviansa. Eliante on Celimenen serkku, joka yrittää sovitella muiden riitoja. Arsinoe on hieman vanhempi nainen ja Celimenen ystävä. Acaste ja Clitandre ovat markiiseja.
Ihmisvihaajaa on arvosteltu sen takia, ettei siinä ole kunnollista juonta. Alceste vaan haukkuu kaikkia ja muut joko riitelevät hänen kanssaan tai yrittävät sovitella riitoja. Alceste on ihastunut Clementeen, muttei kestä sitä, että muut miehet ovat kiinnostuneita hänestä. Myös Arsinoe tykkää Alcestesta. Philinte ja Eliante menevät kirjan lupussa naimisiin. Kritiikistä huolimatta ihmisvihaaja on vieläkin suosittu ja sitä esitetään yhä. On arveltu, että Molieren oma rakkauselämä on vaikuttanut teokseen.
Molemmat teokset ovat viisinäytöksisiä, niin kuin siihen aikaan kuuluikin olla. Mielestäni ne myös noudattavat kolmen ykseyden sääntöä, eli ne noudattavat hyvin tiukkoja klassismin ajan sääntöjä. Etenkin Ihmisvihaajan suomennos oli kielenkäytöltään mielenkiintoinen. Molemmissa teoksissa näkyy Molieren tapa liiotella henkilöiden luonteita.
Olet esitellyt Luulosairaan juonen hyvin, Ihmisvihaajasta saa kyllä tarkemmankin esittelyn aikaan, vaikka se onkin pirstaleisempi.
VastaaPoistaOlen joskus kirjoittanut Molieresta Kansallisteatterin Ihmisvihaajan lukiolaistehtäviin. Tässä osa tekstistä, toivottavasti se avaa Molieren ja näytelmien yhteyttä hiukan:
Molière oli ranskalainen klassismin aikana elänyt teatterin monitoimimies, jonka me tunnemme lähinnä näytelmäkirjailijana. Oikealta nimeltään hän oli Jean-Babtiste Poquelin.
Molière syntyi 15.1.1622. Hänen isänsä oli hoviverhoilija, joka sai myös kuninkaan kamaripalvelijan arvonimen. Jean-Babtiste opiskeli Clermontin jesuiittalyseossa, jota pidettiin aikansa parhaana kouluna. Hän oli siis laajasti sivistynyt, ja hänellä oli kontakteja ylimystöön.
Molièresta piti tulla lakimies, mutta teatteri vei hänet mukanaan. 21-vuotiaana hän rakastui näyttelijätär Madeleine Béjartiin ja perusti yhdessä tämän perheen ja ystäväpiirinsä kanssa teatteriseurueen, jonka he nimesivät Loistavaksi teatteriksi (L'Illustre Théatre). Ilmeisesti ainoastaan Madeleine osasi näytellä, joten lipputuloja ei juurikaan tullut ja vuonna 1645 ryhmä oli konkurssissa ja joutui sulkemaan teatterinsa Pariisissa. Isä Poquelin maksoi takuut, jotta poika pääsi velkavankeudesta.
Ryhmä ei lannistunut, vaan lähti kiertämään maaseutua. 13 vuotta kiertueaikaa opetti ammattitaitoa, ja jäsenet alkoivat löytää itselleen sopivimmat hahmot. Molière kehitteli commedia dell'arten Brighellan pohjalta itselleen Sganarelle-hahmon, joka oli välillä kyyninen, välillä imelän tunteellinen terävä-älyinen huijari, joka ryhtyy toimeen vasta, kun kukkaro on tyhjä.
Vuonna 1653 ryhmä asettui Lyoniin ja pääsi Contin ruhtinaan suojelukseen. Seurue jäi Lyoniin vuoteen 1657 saakka, ja tänä aikana Molière kirjoitti ilmeisesti ensimmäisen kerran itse ohjelmistoa, komediat Sekopää (L'Etourdi, 1654) ja Rakastunut kiusankappale (Le Dépit amoureux, 1656). Vuonna 1658 Loistava teatteri palasi Pariisiin ja pääsi kuninkaan veljen, Monsieur'n seurueeksi. Ludvig, tuleva Aurinkokuningas, näki ryhmän esityksen Rakastuneesta kiusankappaleesta ja Pierre Corneillen tragediasta Nicomède ja päätti antaa seurueen käyttöön niin sanotun Petit-Bourbonin salin, Pariisin parhaan teatteritilan, vuoroilloiksi italialaisen seurueen kanssa. Italialaisryhmää johti Molièren entinen opettaja Scaramuccia., ja teatterin lavastuksen oli suunnitellut merkittävä italialainen lavastaja Giacomo Torelli.
Intoutunut Moliere-esittelyni jatkuu vielä:
VastaaPoistaSeuraavana vuonna Molière kirjoitti komedian Sievistelevät hupsut (Les Prèsieuses ridicules), joka ilkkui "presiöösejä", markiisitar de Rambouillet'n kirjallisen salongin daameja. Markiisittaren sininen salonki oli ajan merkittävin älykköjen kokoontumispaikka Pariisissa, mutta houkutteli toki myös harrastelijakynäilijöitä ja muutakin ylhäisöä. Pilkka osui niin taitavasti, että ensiesitystä seuraavana päivänä näytelmä kiellettiin. Molière hankki riittävän mahtavia tukijoita ja muokkasi komediaansa hiukan, ja parin viikon kuluttua esitykset taas sallittiin. Kaikki halusivat nähdä salonkien seurapiirejä irvailevan näytelmän, ja se sai valtaisan suosion ja merkitsi Molièren läpimurtoa.
Myöhemminkin Molièren näytelmät keräsivät vihamiehiä. Sganarelle eli petetyksi itsensä kuvittelema aviomies (Sganarelle ou le Cocu imaginaire, 1660) suututti kauppakortteleitten kunnolliset porvarit. Naisten koulun (L'Ecole de femmes, 1662) jälkeen ilmaantui monia, jotka arvelivat pilkatun päähenkilö Arnolphen esittävän juuri heitä. Lisäksi kateus menestyvää nuoren Aurinkokuninkaan suosikkia kohtaan oli valtaisaa ja aiheutti kritiikkien vyöryn.
Ja jatkuu vielä ja vielä:
VastaaPoistaPahempaa oli vielä tulossa: vuonna 1664 Molière esitti kolme näytöstä vielä keskeneräisestä näytelmästään Tartuffe kuninkaalle ja hoville. Näytelmän vastenmielinen nimihenkilö on huijari ja valehtelija, ilmiantaja ja vakooja, liehittelijä ja vaimojen viettelijä - ja kirkonpalvelija, joka siteeraa ahkeraan Pyhää kirjaa. Kaupungin arkkipiispa vaati kuningasta kieltämään näytelmän välittömästi. Kielletty näytelmä levisi kuitenkin tekstinä pian koko Ranskaan, ja sen lisäksi siitä huhuttiin muuallakin Euroopassa. Vuoden 1665 näytelmä Don Juan suututti uskonnollisia piirejä entisestään, sillä näytelmän nimihenkilö on viehättävä, terävä-älyinen ja peloton ateisti, jonka mielipiteitä vastustava Sganarelle puolestaan on pelkuri ja nuoleskelija ja lisäksi pelkkä palvelija. Don Juan kyllä saa ansionsa mukaan ja kuolee salamaniskuun. Näytelmä kiellettiin 15 esityksen jälkeen ja sen kirjoittajalle toivottiin samanlaista loppua kuin päähenkilölle. Lääkärikuntakin sai osansa jo Don Juanissa, mutta varsinaisesti sen vihat Molière sai seuraavalla komediallaan Rakkaus lääkärinä (L'amour médecin, 1665), jonka neljä lääkäriä ovat varsinaisia puoskareita. Hälystä huolimatta Molièren seurue sai vuonna 1665 nimityksen Kuninkaan seurue (Troupe de Roi). Molière palasi vielä Tartuffen pariin, muokkasi sitä ja esitti uudelleen nimellä Huiputtaja (L'Imposteur) vuonna 1667. Näytelmä kiellettiin ensi-iltaa seuraavana päivänä, ja myöhemmin arkkipiispa vielä ilmoitti paimenkirjeessään, että myös näytelmän lukeminen ja kuunteleminen julkisesti sekä yksityisissä tilaisuuksissa on kiellettyä kirkosta erottamisen uhalla. Vuonna 1669 kuningas kuitenkin antoi luvan Tartuffen esittämiseen, ja sen uusi ensi-ilta oli Pariisin suurin teatteritapahtuma.
Skandaalit lisäsivät Molièren mainetta ja kansansuosiota, mutta vähitellen kuninkaan suosikkia ruvettiin pitämään liian hankalana, ja häneltä tilattiin Tartuffen jälkeen hoviesityksiin vain muutama comédie-ballet. Uudeksi hovin suosikiksi nousi säveltäjä Jean-Babtiste Lully baletteineen. Kuningas oli suuri baletin harrastaja: esimerkiksi vuonna 1670 hän tanssi itse Molièren balettikomediassa Erinomaiset rakastavaiset (Les Amants magnifigues).
Kaikista Molièren näytelmistä ei seurannut katastrofeja. Meidän aikanammekin esitetyistä esimerkiksi Lääkäri vastoin tahtoansa (Le Médecin malgré lui, 1666), Saituri (L'Avare,1668) ja Amphitryon (1668) saivat hyvän vastaanoton jo omana aikanaan.
Molièren viimeiseksi näytelmäksi jäi Luulosairas (Le Malade imaginaire, 1673), jossa hän pilkkaa ihmisen irrationaaleimpia tuntoja, kuolemanpelkoa ja surkeilua ja jossa hänen pilkkansa lääkäreitä kohtaan saavuttaa huippunsa. Molière kuoli Luulosairaan neljännen esityksen jälkeen 17.2.1673. On sanottu, että yksikään lääkäri ei tahtonut tulla hoitamaan Molièrea hänen viimeisenä päivänään. Häntä ei myöskään saanut haudata siunattuun maahan.